Aloitus

Pakkohan se on aina jostain aloittaa...

Lähdin pitämään tätä blogia ehkä enemmänkin itselleni, kai jonkinlaisena motivaattorina ja ajatusten purkukeinona. Ja onhan se varmasti hulvatonta lukea näitä joskus vuosien päästä.

Minulla on tavoite. Joulukuun 10. Silloin aion otella elämäni ensimmäisen vapaaottelumatsini, enkä ole yhtään varma, pystynkö siihen oikeasti. Siitä olen varma, että matka tuohon päivään tulee olemaan pitkä ja kivinen. Aikomuksenani on pudottaa tuohon mennessä 4 kiloa painoa sekä tietenkin treenata, treenata, treenata ja treenata. Tekniikkapuoli - varsinkin pystyssä - ei ole vielä kohdillaan. 

Olen pistänyt ruokavalioni remonttiin. Aiemmin olen syönyt hieman liian yksipuolisesti sekä aivan liian epäsäännöllisesti. Silloin tällöin on myös lipsahtanut epäterveelliselle linjalle - miksi kaikki hyvälle maistuva on useimmissa tapauksissa epäterveellistä? Nyt on mennyt viikko ilman pastaa, leipää tai ylipäätään mitään viljatuotteita. Aion jatkossakin pitää niiden syömisen aika minimissä, ja varsinkin vaalean viljan syöminen saa nyt jäädä. Samoin niiden ylimääräisten, mutta ah niiden ihanien herkkujen. Lihaa, kanaa, kalaa ja kasviksia. Ja rahkaa ja raejuustoa. Suhtaudun hieman skeptisesti siihen, saanko tuloksia kropassani niinkään näkymään, mutta kunhan ne edes tuntuvat treeniä ajatellen, niin se riittää.

Viimeiset pari päivää on mennyt ikävän flunssan kourissa, enkä ole tehnyt mitään koirien kanssa ulkoilua kummempaa, ihan vain varmuuden vuoksi. Tänään oli jo suhteellisen hyvä olo, joten huomenna on aikomus mennä ennen aamuvuoroa tekemään kevyt salitreeni ja illalla painimaan. Juoksulenkkarit odottavat eteisessä käyttöönottoa, ehkä sitten keskiviikkona. Inhoan juoksemista, mutta koska aerobinen kuntoni ei ole mistään parhaimmasta päästä, se inho on nyt nieltävä. Onneksi Fight Clubin tyttötreenejä on nyt parin kuukauden ajan kolmesti viikossa uuden peruskurssin myötä, ja samalla pääsee kertaamaan ihan alkeita - mitkä välillä ovat kyllä ihan tuhannen hukassa. Vapaavuoroilla on sitten tarkoitus treenata sitä pystypuolta. Jos rahkeet riittää, osallistun myös erään porukan kimppatreeneihin, jossa on mukana eri lajien treenaajia, ja kaikki vähän niinkuin opettaa toisiaan. Karatekoja siellä kai suurin osa on, mutta on siellä pari muutakin lajia edustettuna.

Päätin myös asettaa itselleni porkkanan. Jos jollain ilveellä onnistun voittamaan matsini, varaan ajan sille tatuoinnille, joka on jo kaksi vuotta kummitellut takaraivossani, mutta jota en ole uskaltanut toteuttaa sen aran paikan vuoksi. Jos pystyn ylittämään itseni kehässä, pystyn siihen myös neulan alla, perkele soikoon!

Tämä blogi tulee siis seuraamaan taivaltani kehään, ja voisin äkkiseltään veikata, että jos olisin tähän puuhaan ryhtynyt 10 vuotta nuorempana (sen ikäisiä tämän hetken vaparinaiset tuppaa olemaan), en tarvitsisi tällaista erillistä motivaattoria ja virtuaalista psykologin sohvaa, vaan treenaisin ihan vain sillä nuoruuden innolla ja raivolla. Löytäisinköhän sen tässä matkan varrella?